Minä olen rohkea
Minäpä kerron teille, milloin olen ollut mielestäni kaikista rohkein. Siihen liittyy Japani ja valkoinen lyhty, ja päätös olla rohkea.
Pohjustukseksi, että tämä tapahtui vuosia sitten, kun olin juuri eronnut ensimmäisestä miehestäni. Ystäväni ja kuvittajani Ludi Wang oli juuri silloin vaihto-opiskelijana Japanissa, ja hän kutsui minut käymään siellä. Samalla tapasin japanilaisen kustantajan.
No, joka tapauksessa olin siis pitkästä aikaa lähtenyt pitkään reissuun yksin. Japaniin asti meno hiukan hirvitti, mutta olin päättänyt olla rohkea. Matkalla olin luullut, että lento on suora pieneen kaupunkiin Etelä-Japanissa, mutta yllätyksekseni tulikin koneen vaihto Tokiossa. Lentokenttä oli lievästi sanottuna iso, ja kyltit japaniksi. Matkalaukut piti itse vaihtaa jatkolennolle. Ja matkalaukussani oli tervatonttujen tiimoilta pari pikku pulloa tervaa. Olin aika huolissani, miten selitän japanilaisille mitä on terva, jos matkalaukkuja nuuskivat huumekoirat olisivat kiinnittäneet laukkuuni huomiota. Eivät onneksi kiinnittäneet.
Pääsin kuitenkin perille. Kirsikkapuut olivat juuri kukassaan. Kävimme Ludin kanssa puistoissa ja kukkanäyttelyssä, jokiajelulla, ja näin yhtä ja toista kiehtovaa. Söin viikon puikoilla, jopa paistettua kananmunaa, ja keittoa.
Tapasimme japanilaisen kustantajan, joka julkaisi Tervatonttu Toivo -kirjani Japanissa.
Oli pääsiäisen aika, ja siellä oli yhdessä kristillisessä kirkossa messu, menimme sinne katsomaan. Siellä olikin tapana, että kauempaa tulevat vierailijat esittäytyvät. Yhtäkkiä minä (joka puhun surkeasti englantia) huomasin seisovani mikrofoni kädessä, ja kirkollinen hymyileviä japanilaisia katsoi minua odottavasti. Sain onneksi jotakin sanottua englanniksi kauniista kirsikkapuista, ja vaihto-opiskelijana olevasta ystävästäni.
Kävimme pienillä päivän-parin retkillä lähiseudulla. Ja nyt tulee se rohkeusjuttu:
Yhtenä iltana Ludilla oli joku kouluhomma. Olimme vieraassa pikku kaupungissa, ja minä lähdin yksin ulos syömään. En tuntenut yhtään paikkoja. Päätin vain kävellä, kunnes löydän ravintolan. Mutta mitään syömäpaikkoja ei tuntunut tulevan vastaan, olin varmaan kävellyt huonoon suuntaan. Yksi pizzeria oli, mutta olin vakaasti päättänyt, että minähän en yhtään pizzaa tai hampurilaista syö, jos kerran olen Japanissa. Lopulta vastaan tuli rakennus, jonka edessä roikkui valkoinen lyhty. Ludi oli kertonut, että se on pubin merkki, ja niistä saa myös ruokaa.
Rakennuksen edessä oli joitakin ravintolamaisia lappuja japaniksi. Ovi oli suljettu. Missään ei näkynyt ketään. Ei kuulunut mitään. Ei ollut ikkunaa josta kurkata ja katsoa että onko tämä joku syömäpaikka. Kuja oli melko pimeä. Vedin henkeä ja sanoin itselleni että minä olen rohkea. Avasin oven ja menin sisään sydän tykyttäen.
Se oli tosiaan jonkinlainen pubi. Siellä oli pari asiakasta. Kävelin tiskin ääreen ja istuin tuolille. Ilmeni, että ruokalista oli japaniksi, ilman kuvia. Kukaan henkilökunnasta tai asiakkaista ei puhunut englantia. Tuijotin hetken japaninkielisiä kirjaimia ruokalistassa. Sitten osoitin vieressä istuvan pariskunnan puolityhjiä lautasia ja viittelöin että tuollaista minulle myös, kiitos.
En edelleenkään tiedä, mitä söin. Se oli jotakin pientä, joka oli pistelty tikkuihin. Joka tapauksesa se oli hyvää, ja sekä minulla, tarjoilijalla että muilla asiakkailla oli hauskaa. Vieressäni istuva pariskunta halusi tarjota minulle myös jotakin, en tiedä, mitä sekään oli, mutta hyvää sekin.
Ilta on jäänyt totisesti mieleeni. Päätin olla rohkea, ja sain ikimuistoisen kokemuksen.
Ole sinäkin. Ole rohkea. Päätä olla rohkea. Älä väistä uusien ja pelottavien asioiden tieltä.
