Kun satu ei jätä rauhaan
Jotkut sadut ovat todella itsepintaisia. Ne haluavat, ei, ne VAATIVAT että saavat tulla kirjoitetuiksi.
Sellainen oli ainakin satu Svengaava kastemato. Muistan, kuinka olin opettamassa balettia ja äkkiä, pyytämättä, mieleeni pulpahti satu svengaavasta kastemadosta. Se onneton kastemato ei jättänyt minua rauhaan, vaan kiemurteli mielessäni koko lopun balettitunnin ja kotimatkan ja rauhoittui vasta, kun olin päässyt tietokoneen ääreen ja kirjoittanut sadun paperille. Satu tuli aikanaan telkkarista Nukkumatin iltasaduissa. Muistan, että Susanna Haavistolla oli pokassa pitelemistä, kun hän luki satua televisiossa. Mutta satu oli tosiaan ponkaissut mieleeni kesken balettitunnin ja häiriköi siellä, kunnes se oli kirjoitettu.
Satu voi livahtaa mieleen missä vain: työmatkalla, piknikillä, hiihtäessä, moottoripyörän kyydissä istuessa (minun kypäräni sisällä lentelee usein keijukaisia… onneksi mieheni Mikko ajaa, ja minä olen kyydissä…)
Toinen häirikkösatu, jonka muistan elävästi, on loru-muotoinen Sudenkarvasukka. Olin siskoni luona Helsingissä käymässä. Olin jo menossa nukkumaan ja sängyssä peiton alla valmiina nukahtamaan, kun päässäni alkoi soida loru sudenkarvoista kudotusta sukasta. Ei auttanut mikään muu: Minun piti nousta keskellä yötä ja kaivaa tietokone esiin ja alkaa kirjoittaa. Se loru halusi vielä riimit sointumaan aina kolmeen riviin kerralla. Siinä sitä sitten riimiteltiin keskellä yötä sudesta, joka pukeutuu lammasten vaatteisiin ja päätyy kerittäväksi. Siitä tuli kyllä yksi suosikkisaduistani. Hyvä, että se ei jättänyt minua rauhaan, vaan vaati nousemaan sängystä ja kirjoittamaan sen ylös. Satu tuli mukaan Satusaapas-kokoelmaani, joka on saatavilla sovelluksena. Hassua ajatella, että satu, joka valvotti minua kerran yöllä, on nyt satojen lasten kuunneltavana kännyköillä ja tableteilla.
Myös Pikku peikko Pomperidilla oli hyvin itsepintainen. Muistan, kuinka katselin ulos marraskuisena päivänä. Satoi räntää. Yhtäkkiä pensasaidan alla hyppi mielessäni peikko, joka rallatteli iloisesti. Kirjoitin positiivisesta pikku peikosta joitakin satuja telkkariin Nukkumatin iltasatuihin. Mutta se ei riittänyt Pomperidillalle. Pikku peikko pomppi iloisen itsepintaisesti mielessäni, kunnes olin kirjoittanut siitä myös kirjan (kirjan kuvitus Saara Tuomela).
Mitä tästä voi päätellä? Että sadut haluavat tulla kirjoitetuiksi? Ehkäpä niinkin. Ainakin minä satukirjailijana uskon niin. Uusi satu on taas tekemässä tuloaan, se kuplii hauskasti mielenpohjalla. Pian lienee aika kirjoittaa se.
